Mielipidepostausta?

Lueskelin vanhoja toivekommentteja, ja huomasin, että moni tykkäisi mielipidepostauksesta. Olen kirjoittanut niitä aikaisemmin kaksi, kiusaamisesta ja kiinnostuksen vähenemisestä (linkit löytyy Erikoispostaukset-sivulta).

Haluaisin itsekin kirjoittaa jotakin mielipiteellistä pian alkavaan joulukalenteriin, mutta pää lyö tyhjää aiheiden suhteen. Eli olisko teillä jotain, mistä haluaisitte lukea? Saa ehdotella ihan vapaasti, itse postaus (tai miksei useampikin, jos aiheita riittää) ilmestyy sitten joulukuun puolella osana kalenteria, johon muuten saa vieläkin kertoa omia luukkutoiveitaan :)

Ulkona on nyt lunta, pitäis jaksaa mennä ratsimaan, mutta myös lukea kokeisiin...

Mitä tapahtui?

Oon tajunnut sen jo kauan aikaa sitten, mutta aina työntänyt taka-alalle ja keskittynyt muihin asioihin. Katselin tänään vanhoja videoitani ja uskaltauduin kunnolla ajattelemaan, mitä mun aktiivisuudelle on tapahtunut. Sain paljon uutta innostusta 2012 kun perustin Renhetin ja pääsin vanhasta tallista "eroon". En mä missään vaiheessa ole ollut mikään superharrastaja, mutta kaikki on selvästi muuttunut viimeisen vuoden, puolen vuoden aikana. Okei, oon ehkä saattanut kasvaa, tottahan se on, mutta en edelleenkään tunne, että ratsastaminen tuntuisi pöllöltä tai lapselliselta. Nyt musta tuntuu että hukkasin mun "kulta-ajan" johonkin.

Loma alkoi, ja päivät kuluu liian nopeasti, ja ohhoh taaskin meni kaksi viikkoa etten edes nenääni pistänyt talliin. Viimeksi kävin siellä 8 päivää sitten kun pesin ikkunat ja järjestelin varusteita. Tunteet heittelee laidasta toiseen; tiedän että hevosmäärää olisi järkevä kutistaa hieman ja käydä ottamassa tarhalangat pois, mutta se real-keppiheppatyttö haluaisi treenata, ja touhuta kaikkea muutakin. Sitä mitä me tehtiin joskus alkuaikoina, totutettiin hevosia satulaan, ruokittiin niitä, uitettiin... Mutta en mä jaksa yksin. Mun mielikuvitus on hiipunut niistä ajoista kun pystyin viettämään koko päivän ainoastaan keppikaakkien kanssa. Muistaakseni vielä viime vuonna totesin, että tämä loppuu kun on loppuakseen. Mutta se väli siinä on hankala. En halua lopettaa, ei en todellakaan, pitäisi vain löysätä pipoa ja ottaa rennosti, ei keppihevoset kärsi vaikka kiinnostus lopahtaisi kuukaudeksikin.

(Tässä vaiheessa pätkii - vanhuus ei tule yksin)

Mutta edelleen kiinnostaa. Miltsu & Viltsu 16v järjestää elämänsä ensimmäisen keppihevosleirin tänä kesänä, tää tuntuu niin hassulta, koska ollaan aloitettu 2009 (viisi vuotta sitten), ja oltu ihan aktiivisia, pidetty kisoja (ei tosin koskaan yhdessä) ja kisailtu jonkin verran muualla, mutta ei ikinä oltu leirillä. Ja nyt, tässä harrastuksen ehtoopuolella päätettiin pitää leiri, ja potea lamaantumistuskaa ja aktivisoitua ihan vahingossa muiden vanhusten ja varhaiseläkeläisten kanssa. Ja mä odotan sitä niin kovasti.

Edelleen kiinnostaisi lähteä kisoihin ja olla mukana niin irl kuin url:kin. 

Ei tästä niin helposti eroon pääse.

Syvällisempää

Sain tällaisen idean, koska olen totaalisen... Kyrsiintynyt. V'ttuuntunut.


Omasta harrastuksesta ihmiset saivat tietää ala-asteella ollessani, eikä me koskaan Millan kanssa pidetty sitä mitenkään salaisuutena. Tästä alkoi yleinen komenttien heittely ja iihahhaa-huudot, mutta ei se ollut kovinkaan pahaa. Yläasteelle siirryttäessä kaikki riemastuivat ja saatiin melkeimpä joka välitunti kuulla jotain mukavaa. Me ei ikinä oltu "itku kurkussa" vaan otettiin kaikki huumorilla ja ingnoorattiin huutelijat. Välillä olisi tahtonut olla joku muu, joku ihan tavallinen. Joku jota koko koulu ei tuntisi.

8. luokalla osattiin sanoa jotakin ja ottaa kontaktia huutelijoihin, en mä niitä kiusaajiksi sanoisi. Ei ne tarkoituksella ottanut meitä kiusattavaksi, meillä oli vain niin herkullinen syy. Eikä meitä kiusattu fyysisesti, harvemmin se oli edes vihamielistä. Kunhan luulivat olevansa niin kovin hauskoja. Hyvin menee kun niille pystyy nauramaan. Ei saa antaa satuttaa tai masentaa.

Sitten se loppui. Melkeimpä. Edelleen harrastettiin, toki aktiivisuuden laskun mukana ihmiset ei ehkä nähneet meitä niin usein. Pystyttiin olemaan melkein "kuin ne kaikki muut". Toki tähän vaikutti että pelokkaat seiskat eivät ihan heti alkaneet urppimaan vanhemmilleen, kun vanhat ysit oli lähtenyt ja me oltiin kasilla. Joku saattoi joskus yrittää, mutta intoa huuteluun ei enää irronnut. Oonkin nauttinut koulusta enemmän.

Nyt ysin keväällä ollaan oltu ihan rauhassa. Me ei olla erakoituneita, vaan pystytään toimimaan muidenkin kanssa. Mutta nyt joku jauholakki sai päähänsä hauskuuttaa kavereitaan ja aloittaa taas. Mun aivot ei vain kykene tajuamaan, että miksi? Siis mitä ihmettä? Kyseinen tyyppi on erittäin säälittävä tapaus, yrittää vaimeasti huudella ja ei edes uskalla katsoa päin. Otettiin viime viikon perjantaina tämä tyyppi silmätikuksi ja katsottiin häntä. Välitunti. Toinen. Vajaa poikarukka nauroi hermostuneesti, kasvot punertuivat, kaverien hymy hyytyi. Seurattiin hämillään nauravaa poikaa. Tuijotettiin edelleen. Perjantai loppui, tuli viikonloppu.

Maanantaina odottaessamme liikuntatunnille kuului taas vaimea "KOOHOOTEE" Öh anteeksi nyt kovasti mutta kuinkahan paljon tälläkin tyypillä viiraa päästä? Wtf kuinka paljon omia ongelmia sulla täytyy olla jos jaksaa tommosta ponnetonta surkeilua? Mulla on nyt semmoinen olo että voisin antaa tälle tyypille turpiin niin kovaa kun lähtee. Eikä haittais vaikka joutuisin vaikeuksiin. Mutta pientä juttutuokiota voisin harkita, odotapahan vain.

Tosiaan, tiedän että monilla on kiusaamisen kanssa pahoja ongelmia ja harrastajat saattavat olla yksin. En voi kuvitella kuinka kamalaa se on. En tiedä mikä on mennyt vikaan kun ala-astelaiset joutuvat pitämään harrastustaan visusti salassa ja kaamea pelko siitä, entä jos joku saisi tietää. Sairas maailma. Mua surettaa ja vihastuttaa, vaikka omalla kohdalla pidinkin huutelua "asiaan kuuluvana", ajatuksella "siitäs sen saa". Älkää kukaan ajatelko, ettei saisi tehdä sitä, mistä pitää. Voi tuntua hankalalta puhua aikuiselle, mutta useasti sillä homma saadaan loppumaan. Meidän kohdalla myös huutelijoiden täysi ignooraminen auttoi.
Toivon, että kukaan ei joutuisi edes ajattelemaan harrastuksen lopettamista muiden takia

Naah ei mulla muuta, pikkusen ärsytti. Ja edelleen ärsyttää. Mur.