3. luukku

Mitä keppihevosharrastus on minulle?

Melkein seitsemän harrastusvuoden jälkeen voi sanoa, että keppihevosten on pakko meinata minulle jotain. En ole harrastanut mitään muuta kuin ratsastusta näin kauan, joten voin hyvillä mielin kutsua tätä ”mun jutuksi”. Keppariharrastukseni alkoi ihan yhtäkkiä, kun saimme naapurintytön kanssa äkillisen innostuksen alkaa leikkimään keppareilla. Tämä innostus laantui kaveriltani jo vuosia sitten, mutta tässä minä kirjoitan, pian täysi-ikäisenä lukio-opiskelijana harrastuksestani keppihevosista keppihevosblogiini. Ihan hullu ajatus, vuodet ovat menneet nopeasti ja toisaalta tuntuu, että nämä vanupäät olisivat kuuluneet aina elämääni.

Keppihevoset kuuluvat päivittäiseen elämään, aina jossain muodossa. Heti ensimmäisenä aamulla selaan keppihevosinstagramia ja  luen viestejä ryhmistä, joihin olen päätynyt keppihevosten ansiosta. Juttelen ihmisten kanssa, joihin en olisi tutustunut ilman keppihevosia. Päivällä saatan lisätä omia kuvia instagram-tililleni, käyn Suomen keppihevosfoorumilla, luen muiden keppihevosblogeja ja päivitän omaani, katson videoita ja teen omia. Keskimäärin pari kertaa viikossa päädyn ulkorakennuksen vanhaan saunaan, missä suitsin jonkin keppareistani ja lähden ulos ratsastamaan. Yleensä pyrin kuvaamaan, mutta tulee sitä pimeän vuoksi mentyä ilmankin kameraa. Siloin tällöin teen erilaisia käsitöitä: virkkaan heinäverkkoja, ompelen hevosia ja teen varusteita. Joskus matkustan bussilla satoja kilometrejä kisaamaan ja tapaamaan tuttuja. Olen tutustunut kymmeniin ihmisiin, joita en ilman tätä harrastusta tuntisi ollenkaan, asummehan täysin eri puolilla Suomea.

Keppihevoset ovat siis suuri osa elämääni. Eikä se tarkoita sitä, että ajatukseni olisivat 100% ajasta niissä ja olisin superaktiivinen harrastaja – itse ratsastamiseen käyttämäni aika on aika pieni, ja onhan elämässä paljon muutakin. Käyn ratsastamassa ja nautin erilaisista tv-sarjoista ja elokuvista ja tavallisesta koneella röhnötyksestä. Loppujen lopuksi kuitenkin keppihevoset ovat vaikuttaneet aika moneen juttuun vuosien varrella, ja hyvä niin.

En kadu sen Villivarsa-lehden avaamista, minkä innoittamana tämä kaikki alkoi. Harmittaa vain, kuinka se on vaikuttanut muiden suhtautumiseen ja käytökseen minua kohtaan. Onneksi nykyään asiat ovat toisin, ala-asteen viimeiset vuodet ja yläasteen alkupuolisko olivat aika ikäviä. Olen kuitenkin ikuisesti onnellinen, että en ajatellutkaan lopettavani kiusaamisen vuoksi. Ehkä olisin nyt vanhempana tullut takaisin, ehkä koko harrastus olisi ollut osaltani finito. Keppihevosharrastus on minulle liikuntaa, laiskottelua, käsitöitä, rahanmenoa, treeniä, tuulettumista, rentoutumista, stressiä, ylpeyttä, häpeää, kavereita, pelkoa, kisoja, köpöttelyä, voittoja, kaatumisia. Ja paljon kaikkea muuta, muttei kuitenkaan kaikkea. Ja juuri sen verran kuin haluan ja tarvitsen.